Leffaperunat pääsivät osallistumaan Jussi-gaalan punaiselle matolle, josta johtuen gaalainto tarttui meihin, ja Jussi-ehdokkaita tuli katsottua kerrankin ajallaan! Vuoden elokuvat huokuivat kansainvälisyyttä, tunteikkuutta, satiiria ja komediaa.
Justiinan vuoden kotimaiseksi lemppariksi muotoutui Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia. Elokuva kertoo tarinan MS-taudin ja sokeuden vuoksi kotiinsa eristäytyneestä Jaakosta, joka arpapelissä voitettuaan matkustaa omin päin tapaamaan rakastamaansa naista. Elokuva oli tunteisiin vetoava, osin jopa itselleni liian ahdistava, mutta se avasi silmiä MS-taudista ja niistä etuoikeuksista, joita terveet ihmiset kokevat päivittäin, kun he voivat hetken mielijohteesta matkustaa, käydä ulkona ja tavata rakkaimpiaan. Päällimmäiseksi elokuvasta jäi mieleen Petri Poikolaisen roolisuoritus liikkumiskyvyttömänä Jaakkona, joka tuo esiin realistisesti ja samaistuttavasti pyörätuolissa elämisen tuskan. Petri Poikolainen päätyikin illan lopussa voittamaan parhaan miespääosan Jussin, jonka vastaanottamisen hetkellä hän piti tunnepitoisen puheen.
Itse elokuvat ovat isossa osassa Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia -leffassa, kuten otsikostakin huomaa. Jaakko, joka on elokuvatriviallaan mahtaileva leffahullu, ei ole koskaan halunnut nähdä Titanicia, sillä se on laskelmoidusti tehty suuren budjetin elokuva. Elokuvan lopussa Jaakko kuitenkin tuo elokuvan naisystävälleen käytyään läpi oman selviytymisensä, ja ympyrän sulkeutuu. Jaakko haluaakin nähdä tuon klassikkoleffan, joka on niin pitkään aiheuttanut vain ärtymystä. Haastatellessamme Poikolaista hän mainitsee lempielokuvakseen (toisin kuin Jaakolla) Titanicin – ja tietysti Pulp Fictionin. Parhaan miespääosapalkinnon lisäksi elokuva palkittiin äänisuunnittelusta (Sami Kiiski, Heikki Kossi), ja elokuvan tekijäryhmä voitti myös Nordisk Film -palkinnon, joka myönnetään sellaisille tekijöille, jotka rikastavat, syventävät tai muutoin edistävät kotimaista elokuvaa.
Matildan lempielokuvaksi gaalan elokuvista nousi ensimmäinen suomalainen somalinkielinen elokuva Guled & Nasra, joka kertoo hautojen kaivamisesta elantonsa saavasta miehestä, joka pyrkii huolehtimaan sairaasta vaimostaan ja teini-ikäisestään pojastaan. Elokuvassa myös näytellyt Khadar Ayderys Ahmed on toiminut ohjaajana ensimmäistä kertaa pitkän elokuvan osalta ja onnistuu vakuuttamaan meidät lahjakkuudellaan. Elokuvassa oli rauhallinen tunnelma, ja Dijbout esitettiin kauniisti, eikä perheen köyhyyttä esitelty mitenkään toivottomasta valosta. Elokuva on saanut huomiota myös kansainvälisesti; sen ensi-ilta oli Cannesin elokuvajuhlilla, ja lisäksi se palkittiin viidesti Afrikan elokuva-akatemian toimesta. Jussi-gaalassa elokuva sai palkinnot parhaan musiikin (Andre Matthias) ja puvustuksen (Anu Gould) osalta. Kysyessämme miespääosaroolia esittävältä Omar Abdilta punaisella matolla, kenen kanssa hän unelmissaan mieluusti tekisi töitä, hän mainitsee Hytti nro 6:n ohjaajan Juho Kuosmasen ja Gulad & Nasran ohjaajan Khadar Ayderys Ahmedin, joten oletamme työilmapiirin olleen kuvauksissa hyvät.
Päällimmäiseksi mieleen gaalaelokuvista jäi myös Hanna-Leena Haurun ohjaama, käsikirjoittama ja editoima Fucking with nobody, joka sekoitti satiiria ja metafiktiivisyyttä hauskasti yhteen. Elokuva oli pienen budjetin kokeellinen projekti, joka onnistui saamaan niin meidät kuin Filmiaura Ry:n puolelleen nokkelalla käsikirjoituksella ja hyväntuulisuudellaan. Kysyimme punaisella matolla monitaituri-Haurulta, oliko hankalaa jakautua sekä ohjaajaksi että näyttelijäksi, miten ohjata omaa itseään?
Hauru: Sanoisin kyllä niin, että kahta työtä ei voi tehdä samaan aikaan. Kuvaajista tuli tosi iso tuki, ja sitten pari kohtausta oli Koskelaisen Ossin ohjaama, silloin kun piti keskittyä itse vain näyttelemiseen. On kiva antaa siinä vaiheessa se “ohjaajan puikko” jollekin muulle.
Fucking with nobody oli ehdolla monessa kategoriassa, mutta lopulta vain Haurun kanssa elokuvan käsikirjoittanut Lasse Poser vei pystin kotiin parhaan miessivuosan suorituksestaan. Jäämme kuitenkin odottelemaan, mitä Hanna-Leena Hauru tarjoilee katsojille tulevaisuudessa.
Lyhytelokuvat ovat Leffaperunoille lähellä sydäntä. Vaikka parhaan lyhytelokuvan palkinnon sai tänä vuonna Hei hei Tornio, meitä jäi kiinnostamaan Siiri Halkon ohjaama Haikara. Haikara kertoo työmiehestä, joka on jättämässä vanhan työpaikkansa, kun viimeisenä päivänä työmaan nostokurjesta löytyykin vauva, eikä päähenkilö onnistu kertomaan työkaverilleen, kuinka tärkeä tämä on hänelle. Justiina onnistui saamaan Halkon kiinni ja kysyi, oliko hänen tulkintansa elokuvasta oikein, onko siis niin, että elokuvassa käsitellään oikeastaan työtilanteiden sijaan perhesuhteita?
Halko: Ajatus oli, että se työmaa missä miehet ovat, on kuin perhe. Halusin näyttää sen, miten vaikeeta se on sanoo sellaiset tosi ilmiselvät asiat. Joskus perheessä, kun sä vain synnyt sinne, siellä on tietynlainen perhekulttuuri. Siellä ei välttämättä sanota kaikkea, esimerkiksi hyvästejä tai rakkaudenosoituksia. Halusin näyttää, kuinka hankalaa se voi olla.
Vinski ja näkymättömyyspulveri, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Jussista, ei saanut itse gaalassa lainkaan palkintoja. Leffaperunoilla oli kuitenkin ohjaaja Juho Wuolijoen kanssa kiinnostava keskustelu koko perheen elokuvista:
Leffaperunat: Suomalaiset katsovat paljon koko perheen elokuvia. Mitä suomalainen katsomo odottaa koko perheen elokuvalta?
Wuolijoki: Hyvä kysymys. Ajattelen, että ei lähdetty tekemään Vinskiäkään sillä ajatuksella, että tämä olisi lapsille, vaan että tämä olisi aikuisille ja kaikille, jotka tykkäävät seikkailusta. Sitten ajattelin itseäni, että minkälaisista asioista tykkään. Ei niin, että mistä tykkäsin lapsena. Se on jotenkin niin yksinkertaista, että ajattelen, että “hei, mä oon oikeesti itse tästä innostunut”.
Gaalan kuningaselokuvaksi paljastui odotetustikin Juho Kuosmasen ohjaama Hytti nro 6, joka voitti palkinnot maskeerauksesta (Liina Pihel), lavastuksesta (Kari Kankanpää), leikkauksesta (Jussi Rautaniemi), kuvauksesta (J-P Passi), käsikirjoituksesta (Juha Kuosmanen, Andris Feldmanis, Livia Ulman), ohjauksesta (Juho Kuosmanen) ja naispääosasta (Seidi Haarla). Elokuva voitti myös gaalan tärkemmän palkinnon, parhaan elokuvan Jussin.
Hytti nro 6, joka perustuu Rosa Liksomin Finlandia-palkittuun teokseen, kertoo Laurasta (Seidi Haarla), joka matkustaa junalla Murmanskiin ja saa hyttiseurakseen Ljohan (Yriy Borisov). Kaksikko muodostaa matkan aikana kiinnostavan suhteen toisiinsa. Elokuva on suurimmaksi osin venäjänkielinen, ja sen kansainvälisyys ulottuu myös kansainvälisiin palkintoihin: Hytti nro 6 on saanut esimerkiksi Grand Prix -palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Jussi-palkinnot olivat Leffaperunoiden mielestä ansaittuja, elokuva oli hyvin suunniteltu ja toteutettu kokonaisuus, josta päällimmäiseksi jäi mieleen ohjaaja Juho Kuosmasen huolellisuus yksityiskohtiin ja Seidi Haarlan olemus Venäjällä opiskelevana suomalaisena Laurana, josta huokuu kiinnostavalla tavalla toisaalta ulkopuolisuus, mutta toisaalta heittäytyväisyys. Kysymyksiä jäi, mutta emme valitettavasti tavanneet Hytti nro 6:n ohjaajaa tai näyttelijöitä punaisella matolla.
Tapasimme kuitenkin Dome Karukosken, jonka kanssa jutustelu jäi mieleen parhaimpana osana punaista mattoa. Kysyimme Karukoskelta, kuka on ollut hänen ohjaajaesikuvansa:
Tulevista projekteista Karukoski ei saanut hiiskahtaa, mutta hän paljasti, että hänellä voisi olla meneillään projekti Alaskassa sekä pari sarjavaihtoehtoa, joista toinen sijoittuisi 1800-luvun Englantiin ja toinen Skandinaviaan. Hän avautui myös mahdollisesta omasta käsikirjoituksestaan, joka käsittelisi henkilökohtaisella tasolla isyyttä ja lapsen kasvattamisen vaikeutta. Leffaperunat jäävät innolla odottamaan, mitä Karukoski tekee seuraavaksi!
Vaikka emme voineet haastatella gaalan eniten hypetettyä Hytti nro 6 -elokuvaa, saimme keskustella monen lahjakkaan filmiteollisuuden työntekijän kanssa, ja gaalasta jäi mieleen onnellinen tunne siitä, että suomalaiset elokuvantekijät ovat luovia, moninaisia ja pyrkivät haastamaan itseään joka käänteessä.