Coda-elokuvan nimi tulee lyhenteestä CODA (children of deaf adults), joka tarkoittaa kuuloaistin omaavaa lasta, jonka vanhemmat ovat kuuroja. Nimensä mukaisesti elokuva ei kerro tällä kertaa kuulovammaisuudesta vaan siitä, miltä tuntuu elää jatkuvasti ”kahden maailman välissä”; herkästi rupattelevien, etuoikeutettujen ihmisten maailmassa ja sellaisessa maailmassa, jossa ruokatilauksen tekeminen tai ammatin harjoittaminen ei ole itsestäänselvyys.
Päähenkilö Ruby on perheestään ainoa, jolla on toimiva kuuloaisti. Siitä on apua esimerkiksi silloin, kun epävarma Ruby harjoittelee laulamista, tai kun hän kuuntelee musiikkia kovaäänisesti heti aamulla herättyään. Perheen elämää pintapuolisesti tarkasteltaessa kuuloaistin puuttuminen ei ole ongelma: kädet viittovat tiheään tahtiin, ja perheen yhteinen huumorintaju ja lämpö suodattuu helposti kotisohvalle asti. Elokuvan edetessä katsoja huomaa kuitenkin, että maailma ilman kuuloaistia on epäreilu, ja perhe on eristäytynyt omaan, viittovaan kuplaansa syystä. Miten perheen käy, kun Ruby, heidän maksuton tulkkinsa, alkaa haaveilla omasta tulevaisuudestaan musiikkialalla?
Elokuvan juoni on pienimuotoinen, tarjolla ei ole tällä kertaa voimaannuttavia monologeja, huutamista tai intohimoa. Sen sijaan Coda tarjoilee juuri sopivan määrän tunnetta: miltä tuntuu laulaa sanat ulos, kun ääni ei ole koskaan ollut ensisijainen kommunikaatioväline? Miltä tuntuu perheen tarvitsevuuden paino harteilla samalla, kun perhe on tärkein asia maailmassa? Rubyn silmien kautta kaikki tuntuu uudelta, jännittävältä ja raikkaalta, onhan päähenkilö vasta 17-vuotias. Saamme jopa ripauksen nuorta rakkautta.
Näppärä käsikirjoitus, terävä huumori ja perheen dynamiikka on leffan parasta antia. Olemme nähneet coming of age- elokuvia, olemme nähneet elokuvia lahjakkaista ihmisistä harjoittelemassa elämänsä suurinta tilaisuutta varten ja olemme nähneet elokuvia, joissa pääosassa on ollut kuulovammainen henkilö. Tämä elokuva kertoo kuitenkin sivuhenkilöstä. 20 vuotta sitten Rubyn hahmo olisi jäänyt julmasti sivuhenkilön saappaisiin, ja leffa olisi keskittynyt perheen vanhempiin tai veljeen. Lähiaikoina on kuitenkin tuntunut siltä, että elokuvissa on alettu keskittyä dramaattisten juonenkäänteiden sijaan tavallisiin ihmisiin, erityisiin pieniin hetkiin ja samaistuttavuuteen. Ei siinä, että en olisi kiinnostunut katsomaan elokuvaa Rubyn kuulovammaisista vanhemmista: heidän roolihahmonsa olivat elokuvan suola.
Viittomakieltä sisältävissä elokuvissa on jotain lumoavaa. On kiehtovaa nähdä, miten ohjaaja on päätynyt toteuttamaan vuorovaikutuksellisia tilanteita elokuvissa ja on virkistävää nähdä uusia näyttelijöitä, jotka eivät ole päässeet näyttämään kykyjään elokuvissa, jossa ei viitota. Marlee Matlin oli itselleni uusi tuttavuus, vaikka uusi Hollywoodissa hän ei ole; hän on voittanut 1986 parhaan naispääosan Oscar-palkinnon roolistaan elokuvassa Sanaton rakkaus, joka päätyykin omalle katselulistalleni välittömästi. Toivon suuresti Troy Kotsurin, joka näyttelee Rubyn isää, saavan tunnustusta Oscar-raadilta, sillä hänen roolisuorituksensa jäi mieleenpainuvaksi.
Arvosana: 4/5
Kuvat: IMDB